Se oli se lauantai toukokuun puolivälissä, kun aurinko paistoi jo kuin keskikesällä ja ilma tuoksui koivunlehdiltä ja vastaleikatulta nurmikolta. Taloyhtiön piha oli täynnä elämää ensimmäistä kertaa sitten lokakuun: kahdeksankerroksisen talon kaikki viisikymmentä asukasta olivat ainakin hetkeksi ulkona, lapioita, haravia ja ämpäreitä käsissään. Joku oli tuonut vanhan grillin, joku toinen muovipöydän, ja pian pihalla tuoksui makkara, kahvi ja aurinkoöljy.
Lapset juoksivat nurmikolla, koirat haukkuivat ilosta, ja joku oli laittanut radiosta YleX:n soimaan. Tunnelma oli sellainen, jota harvoin saavutetaan kerrostalossa: kaikki tunsivat toisensa ainakin nimeltä, ja vuosien varrella kertyneet pienet kinastelut roskakatoksesta tai parkkipaikoista olivat unohtuneet. Tänään oli talkoopäivä, ja kaikki olivat yhtä suurta perhettä.
Kati oli tullut pihalle kello kymmeneltä, hiukset ponnarilla, vanhat farkkushortsit jalassa ja yllään valkoinen t-paita, joka oli jo vähän liian pieni. Hän oli neljäkymmentä, kaksi lasta, aviomies Jussi, joka oli jalkapalloturnauksessa poikien kanssa. Kati oli ottanut haravan ja alkanut kerätä viimeisiä lehtiä kukkapenkin reunoilta. Hän nauroi naapurin Maijan kanssa sitä, miten joka vuosi lupasivat laittaa penkin kuntoon ja joka vuosi se jäi puolitiehen.
Sami tuli pihalle varttia myöhemmin. Hän oli talon viidennessä kerroksessa, vaimo ja kaksi tytärtä. Sami oli se, joka aina korjasi pyörät ja kantoi vanhusten kauppaostokset. Pitkä, vaalea, hymy aina valmiina. Hän oli pukenut vanhat armeijan shortsit ja harmaan collegetakin, jonka hihat oli kääritty kyynärpäähän. Hän meni suoraan grillin luo, tervehti kaikkia, ja pian hänellä oli makkaratikku kädessä ja olutpullo toisessa.
He olivat nähneet toisensa monet monet kerrat. Ensimmäisen kerran ehkä viisi vuotta sitten rappukäytävässä, kun Kati oli muuttanut taloon. Sami oli kantanut heidän muuttolaatikoita. Sitten vuosien varrella pieniä hetkiä: hissiin samaan aikaan, pyöräkellarissa, pihalla lasten kanssa. Aina pieni hymy, aina pieni vitsi. ”No voi hitsi, taas samaan aikaan”, Kati oli sanonut kerran, kun he olivat törmänneet kaupassa. ”Kohtalo”, Sami oli vastannut ja hymyillyt niin, että Katin vatsassa oli kutittanut.
Viime kesänä se oli mennyt pidemmälle. Oli ollut helle, lapset vesileikkien parissa ja Kati oli istunut nurmikolla bikinit päällä. Sami oli tuonut hänelle kylmän limsan, kumartunut vähän liian lähelle, ja hänen kätensä oli hipaissut Katin olkapäätä. ”Ei pala”, hän oli sanonut ja hymyillyt. Kati oli nauranut, mutta oli tuntenut, miten posket kuumenivat. Sen jälkeen aina rappukäytävässä pieni katse, pieni hymy, pieni viipyily. Ei mitään konkreettista, mutta jotain oli selvästi ilmassa.
Nyt Sami seisoi grillin luona, käänsi makkaroita ja vilkuili Katin suuntaan. Kati tunsi katseen selässään, suoristi selkänsä, tiesi että shortsit kiristivät takaa. Hän kääntyi, hymyili, nosti haravaa kuin maljaa. Sami nosti olutpulloa vastaukseksi.
Puolen päivän aikaan piha oli jo hyvässä kunnossa. Lapset olivat saaneet mehua ja pullaa, aikuiset kahvia ja makkaraa. Joku oli tuonut mansikoita, joku toinen suklaata. Tunnelma oli kepeä, nauru kantoi. Kati istui hetkeksi penkille, joi kahvia, viilensi itseään pullon kyljellä. Sami tuli viereen, istui vähän liian lähelle.
”No kato, taas samaan aikaan”, hän sanoi hiljaa.
”Kohtalo”, Kati vastasi ja katsoi silmiin vähän liian pitkään.
He nauroivat, mutta ilmassa oli jotain uutta. Sami katsoi Katin kaulaa, rintakehää, reisiä. Kati katsoi Samin suuta, leukalinjaa, käsivarsia. He tiesivät molemmat, että vaimo ja mies olivat poissa, että lapset leikkivät, että kellotornissa oli vielä tunti ennen kuin kenenkään tarvitsi lähteä.
Sitten tuli se hetki. Taloyhtiön puheenjohtaja huusi, että pyöräkellariin tarvittiin kaksi nopeaa ihmistä hakemaan lisää tuoleja varastosta. ”Ne on siellä ihan takana, mutta ovi on lukossa, avain on Katin luona.” Kati nyökkäsi, nousi. Sami nousi myös. ”Mä voin auttaa kantamaan.” Kukaan ei ihmetellyt. He olivat aina auttaneet.
He menivät yhdessä rappuun. Hissi oli varattu, joten portaat. Sami meni edellä, Kati perässä. Portaikossa oli viileää, haisi vähän kostealta. He eivät puhuneet. Kati tunsi sykkeen nousevan. Sami avasi pyöräkellarin oven, piti sitä auki, katsoi Katia silmiin. Kati astui sisään, meni ohi niin läheltä, että rinta hipaisi Samin käsivartta.
Pyöräkellari oli hämärä, vain yksi loisteputki paloi. Käytävät oli kapeita, pyöriä ja laatikoita molemmin puolin. He menivät ja jatkoivat suoraan eteenpäin, Kati edellä, Sami perässä. Kati tunsi Samin katseen selässään, pakaroillaan. Hän hidasti, kumartui hakemaan avainta taskusta, tiesi että shortsit kiristivät. Sami pysähtyi aivan taakse.
”Tuolla ne on”, Kati sanoi hiljaa, mutta ei liikkunut.
Sami astui askeleen lähemmäs. ”Kati”, hän sanoi.
Kati kääntyi. He katsoivat toisiaan. Sitten suudelma. Ei varovainen, ei hellä. Nälkäinen, vuosien odotuksen jälkeen. Samin kädet Katin vyötäröllä, Katin kädet Samin niskassa. He painoivat toisensa seinää vasten, suut yhdessä, kielet yhdessä. Kati tunsi Samin kovan kullin housuissa, painoi lantiotaan vastaan. Sami huokaisi suuhun.
He siirtyivät syvemmälle varastoon, missä oli vanha patja ja laatikoita. Sami nosti Katin patjalle, polvilleen. Hän veti paidan pois, suuteli kaulaa, rintoja rintaliivien päältä. Kati veti Samin paidan pois, raapi selkää. Samin kädet farkkujen napilla, vetoketjulla. Kati auttoi, shortsit valuivat nilkkoihin. Sami kumartui, suuteli alavatsalle, sitten alemmas. Kati huokaisi, levitti polviaan ja nojasi seinään.
Sami nousi, avasi omat housut. Kati näki, kosketti, ja veti sen esiin. Sami työntyi sisään yhdellä liikkeellä, hitaasti mutta päättäväisesti. Kati puri huultaan, tunsi täyteläisyyden, lämmön. He liikkuivat yhdessä, nopeasti, kovaa. Patja natisi, laatikot kolisivat. Kati piti kiinni Samin hartioista, Sami Katin lanteista. Hengitys täytti tilan, hikiset vartalot liukuivat toisiaan vasten.
Kati tuli ensin, hiljaa, puristaen Samin sisällään. Sami jatkoi, kiihdytti, laukesi hetken päästä syvälle. He jäivät siihen ja hengittivät yhdessä.
Sitten todellisuus iski takaisin; he pukeutuivat nopeasti mutta päästämättä liikaa ääniä Sami suuteli Katin otsaa. ”Mä en tiedä mitä tää oli”, hän sanoi.
”Ei tarvitse tietää”, Kati vastasi.
He ottivat tuolit, menivät takaisin pihalle. Kukaan ei huomannut mitään. Lapset juoksivat, radio soi, makkara tuoksui. He asettivat tuolit pöydän ääreen, hymyilivät kaikille. Kati tunsi Samin katseen selässään, Sami tunsi Katin tuoksun vielä ihollaan.
Talkoot jatkuivat iltaan asti. Kun aurinko laski, piha tyhjeni. Kati meni kotiin, suihkuun, pesi pois hien ja Samin tuoksun. Sami meni kotiin, vaimo ja tyttäret olivat jo iltatouhuissa. Hän meni parvekkeelle, katsoi tähtiä, tunsi vielä Katin ihon sormissaan.
He eivät puhuneet siitä koskaan. Mutta seuraavina vuosina, aina talkoopäivänä, he katsoivat toisiaan vähän pidempään. Ja aina rappukäytävässä, hiissin odottaessa, oli pieni hymy, pieni kosketus olkapäähän. Kohtalo.