Iida Laaksonen oli 24-vuotias, juuri valmistumassa oleva toimittaja-opiskelija, joka kantoi mukanaan sellaista hiljaista jännitystä, joka syntyy vain silloin, kun tietää olevansa paikassa, johon ei täysin kuulu. Hänen kädessään oli pieni musta salkku, sisällä nauhuri ja kysymyslista, jonka hän oli kirjoittanut kolme kertaa uudestaan. Hissi nousi kerrokseen 42, ja peilissä hän näki itsensä: musta kynähame istui kuin toinen iho, valkoinen silkkipaita oli napitettu juuri siihen rajalle, jossa ammattimaisuus alkoi muuttua lupaukseksi, ja poninhäntä oli tiukempi kuin koskaan. Hän puri alahuultaan, kuten aina jännittäessään, ja yritti uskotella itselleen, että tämä oli vain haastattelu.
Alexander Koski tiesi tarkalleen, milloin hissi pysähtyi. Hän seisoi ikkunan edessä, selkä suorana, puhelin korvalla, mutta lopetti puhelun sekunnin murto-osalla ennen kuin ovi avautui. Hän ei koskaan katsonut kelloa; hän tunsi. Kun hän kääntyi, hopeanharmaat silmät kohtasivat Iidan, ja hetkeksi kaikki ilma tuntui katoavan huoneesta. Hän näki kaiken: vapisevat sormet, poninhännän joka oli tiukempi kuin tarpeen, ja sen pienen kiillon huulilla, joka ilmestyi aina, kun nainen yritti olla rohkea.
Iida astui sisään, korkkarit kopisivat kovalla lattialla kuin varoitus. Alexander ei hymyillyt, mutta suupielet värähtivät juuri sen verran, että Iida tunsi sen reisien välissä. Hän osoitti valkoista nahkasohvaa, istui vastapäätä, niin lähelle, että polvet melkein koskettivat. Haastattelu oli muodollisuus. Kysymykset liukuivat hänen ohitseen kuin vesi lasista, mutta katse pysyi Iidan silmissä niin pitkään, että tämä tunsi olonsa alastomaksi jo täysin pukeutuneena.
Kun nauhuri sammui, Alexander ei noussut. Hän vain nojasi eteenpäin, kyynärpäät polvilla, ja katsoi Iidaa kuin tämä olisi ollut hänen oma ajatuksensa, joka oli viimein saanut muodon. Hän sanoi, että varsinainen haastattelu tapahtuisi huomenna hänen kotonaan, klo 21.00, mustassa mekossa, ilman alusvaatteita. Iida nyökkäsi ennen kuin aivot ehtivät sanoa ei. Hän lähti hissiin, ja ovien sulkeutuessa hän tajusi, että oli juuri suostunut johonkin, josta ei ollut paluuta.
Seuraavana iltana hän seisoi Espoon rantakalliolla lasitalon ovella. Tuuli puhalsi merta hänen selkäänsä pitkin, musta olkaimeton mekko liimautui vartaloon kuin toinen iho. Alla ei ollut mitään. Hän oli jättänyt puhelimen, tekosyyt ja viimeisetkin rippeet siitä tytöstä, joka luuli tietävänsä mitä halusi, autoon. Alexander avasi oven itse. Hänellä oli musta paita, napit auki rinnan yläosaan, ja hiukset vielä kosteat suihkusta. Hänen katseessaan oli jotain pehmeää ja julmaa yhtä aikaa, kuin hän olisi jo vuosia odottanut juuri tätä hetkeä.
Hän vei Iidan yläkertaan, pitkää valkoista käytävää pitkin, jonka päässä oli tummanpunainen ovi. Hän avasi sen hitaasti, kuin paljastaisi salaisuuden, jota ei ollut tarkoitettu kenellekään muulle. Huone oli syvän viininpunainen, valaistu vain muutamalla lämpimällä kohdevalolla. Lattia kiiltävää mustaa parkettia, keskellä iso sänky mustilla silkkilakanoilla, seinillä nahkaa, ketjuja, silkkinauhoja ja peilejä – kaikki järjesteltynä kuin taidetta. Kattoon kiinnitettyjä tankoja, pehmeitä valjaikkoja, hyllyjä joiden sisältö sai Iidan posket kuumottamaan pelkästä vilkaisusta.
Alexander sulki oven. Ilma muuttui paksuksi, kuin hengittäisi samettia. Hän antoi Iidalle mustan nahkakansion. Salassapitosopimus. Rajat. Turvasana: punainen. Hän luki sen läpi vapisevin käsin, mutta allekirjoitti. Sitten mekko valui lattialle kuin vesi, ja hän polvistui punaiselle matolle alastomana. Alexander käveli ympärillä hitaasti, ei koskenut vielä, vain katsoi. Hän näki jokaisen hengenvedon, jokaisen värinän, jokaisen kohdan jossa iho alkoi kiiltää himmeästi hien ja jännityksen takia.
Ensimmäinen kosketus oli höyhen. Hän käytti sitä kuin maalaisi, kaulalta rinnoille, vatsalle, sisäreisille, niin kevyesti että Iida tärisi. Sitten tuli jää. Alexander piti palaa nännin päällä niin pitkään, että se oli kipeä ennen kuin hänen suunsa otti sen lämpimään. Kontrasti oli tuskallinen ja täydellinen. Hän vaihtoi höyhenen pehmeään nahkaraippaan – ei kovaa, vain tarpeeksi, että iho heräsi eloon, punoitti kevyesti, ja jokainen pieni isku lähetti sähköä suoraan klitorikseen.
Hän sitoi Iidan silmät mustalla silkkinauhalla. Maailma katosi, jäljelle jäi vain hänen kosketuksensa ja hänen äänensä, matala ja tyyni kuin merenpohja. Hän nosti Iidan kädet ylös, kiinnitti pehmeät nahkarannekkeet kattoon roikkuvaan tankoon. Iida roikkui siinä, varpaillaan juuri ja juuri lattiaa koskettaen, täysin avoimena. Alexander levitti lämmintä öljyä hänen rinnoilleen, vatsalleen, reisiinsä, ja sormet liukuivat kaikkialle – hitaasti, tarkoituksella, aina reunalle asti ja takaisin.
Hän toi Iidan reunalle kerta toisensa jälkeen. Kieli, sormet, pieni vibraattori jonka hän piti juuri klitoriksen päällä sekunnin liian vähän. Iida aneli äänettömästi, vartalo kaareutui, mutta Alexander vetäytyi aina. Hän halusi opettaa kärsivällisyyttä. Hän halusi, että Iida oppisi, että nautinto oli hänen lahjansa, ei koskaan oikeus.
Lopulta hän laski Iidan alas, kantoi sängylle ja levitti jalat harteilleen. Hänen kielensä oli armoton – hidas, syvä, täsmällinen. Kun Iida oli taas reunalla, hän nousi, avasi housunsa ja tuli sisään yhdellä ainoalla, hitaalla työnnöllä, joka täytti kaiken. Iida tuli heti, kova ja repivä orgasmi joka sai hänet itkemään silkkiin. Alexander ei pysähtynyt. Hän liikkui hitaasti, sitten kovempaa, pidellen hiuksista kiinni, painaen Iidan vatsalleen, sitten selälleen, sitten taas polvilleen.
Hän käänsi Iidan vatsalleen, nosti lantion ylös ja tuli takaapäin syvemmälle kuin kukaan koskaan. Toinen käsi klitoriksella, toinen selässä painaen. Hän kuiskasi korvaan, että tämä vartalo kuului nyt hänelle, jokainen sentti, jokainen hengenveto. Kolmas orgasmi tuli niin voimakkaana, että Iidan jalat pettivät. Alexander piti kiinni, työntyi syvälle ja laukesi, lämmin ja runsas, täyttäen Iidan kokonaan.
Kun kaikki oli ohi, hän kantoi Iidan valkoisten lakanoitten sänkyyn. Aamu valkeni meren ylle harmaana ja rauhallisena. Alexander makasi vieressä, katsoi nukkuvaa naista ja tiesi, että tämä oli vasta ensimmäinen luku. Hän antoi hopeisen kaulakorun, ohuen ja hienon, jossa roikkui pieni lukko. Iida heräsi, katsoi korua, katsoi häntä, ja laittoi sen kaulaansa ilman sanaakaan. Lukko naksahti kiinni, ja siinä hetkessä hän ymmärsi, että oli astunut ovesta josta ei ollut paluuta.
Hän ei ollut enää se tyttö joka puri huultaan hissin peilissä. Hän oli Alexander Kosken. Ja punainen huone odotti seuraavaa yötä, ja sitä seuraavaa, ja sitä seuraavaa, niin kauan kuin hän antaisi.