Se oli kesäkuun 18. päivä, ja Marin oli tarkoitus mennä naimisiin ylihuomenna.
Hääpaikka oli vanha kartano Espoon saaristossa, valkoiset tuolit nurmikolla, kukkaseinämä, samppanjabaari ja 120 vierasta, joista yksi oli juuri saapunut Helsinki-Vantaan lentokentältä.
Hän näki tämän ensin selän takaa: pitkä, tumma tukka hieman pidempänä kuin ennen, olkapäät leveämmät, kävely yhtä itsevarma kuin aina. Kun mies kääntyi, Marin lasi melkein putosi kädestä.
Luca.
Viisi vuotta sitten hän oli ollut se, joka sai Marin polvet notkumaan yhdellä ainoalla katseella. Se, joka tiesi tarkalleen, miten koskettaa, missä järjestyksessä, miten saada Mari anelemaan äänettömästi. Se, joka lähti Lontooseen töihin ja jätti jälkeensä vain tyhjän sängyn ja viestin: “En osaa olla se mies, jota ansaitset.”
Nyt hän seisoi Marin edessä valkoisessa pellavapaidassa, kädet taskussa, hymyillen vinosti.
“Kuulin, että olet morsian”, hän sanoi matalalla äänellä, joka tuntui vieläkin samalta kuin silloin, kun se kuiskasi Marin korvaan pimeässä.
Mari nielaisi. “Ja kuulin, että olet bestman.”
Sulhanen, Olli, oli Lucan vanha yliopistokaveri. Maailma oli liian pieni.
Seuraavat kaksi päivää olivat kidutusta.
Harjoitusillallinen. Luca istui vastapäätä, katse liukui Marin kaulalle aina kun Olli kääntyi pois. Häävalssi-harjoitukset. Luca piti Maria vyötäröstä hieman liian tiukasti, peukalo piirsi pientä ympyrää selkänahassa mekon alla. Yöllä morsiusparin mökissä Mari makasi Ollin vieressä valveilla ja tunsi Lucan tuoksun yhä ihollaan.
Hääpäivän aamu. Mari oli meikissä, kun ovi avautui hiljaa. Luca astui sisään, sulki oven takanaan ja nojasi siihen selkä edellä.
“Minun piti nähdä sinut vielä kerran ennen kuin sanot tahdon.”
Mari katsoi peilistä. Morsiuspuku oli vielä puoliksi päällä, olkapäät paljaana, hiukset auki.
“Et saa olla täällä.”
“Enkä aio koskea sinuun”, Luca sanoi ja astui askeleen lähemmäs. “Vain katsoa.”
Hän katsoi. Pitkään. Silmät kulkivat hitaasti kaulalta rinnoille, vyötärölle, lantion kaarelle. Mari tunsi jokaisen millimetrin kuin kosketuksena.
“Muistatko sen kesän Santorinilla?” hän kysyi hiljaa. “Kun et saanut tarpeeksi, vaikka olimme yhdessä kolme vuorokautta putkeen?”
Marin hengitys takelteli.
“Muistatko, miten huusit nimeäni, kun tulin sisääsi takaa parvekkeella, koko kaupunki alhaalla?”
Mari sulki silmät.
Luca astui viimeisen askeleen. Ei koskenut. Vain seisoi aivan vieressä, niin että Mari tunsi hänen lämpönsä.
“Minä en unohda sitä koskaan”, hän kuiskasi. “Etkä sinäkään.”
Sitten hän lähti. Ovi sulkeutui hiljaa.
Hääseremonia oli täydellinen. Mari sanoi tahdon, suuteli Ollia, hymyili valokuvaajalle. Mutta joka kerta kun katse osui Lucaan, hänen sisuksensa kiristyivät.
Juhlat venyi yöhön. Olli joi liikaa samppanjaa ja nukkui lopulta yläkerran sviitissä. Mari jäi alakertaan, käveli paljain jaloin pitkin tyhjiä käytäviä, morsiuspuvun helma laahasi perässä.
Hän tiesi, minne oli menossa.
Vanha vierastalo takapihalla. Luca seisoi ovella, paita auki, lasi viskiä kädessä.
He eivät puhuneet.
Luca veti Marin sisään, sulki oven ja painoi tämän seinää vasten. Ensimmäinen suudelma oli nälkäinen, viiden vuoden odotus yhdessä huokauksessa. Marin selkä kaareutui, kädet kietoutuivat Lucan kaulaan, morsiuspuvun kangas repesi olkapäästä.
Luca nosti Marin syliinsä, kantoi sängylle ja levitti helman sivuun. Ei ollut alushousuja. Hän oli tiennyt.
Ensimmäinen kosketus kielellä sai Marin huutamaan. Hän muisti kaiken – miten Luca osasi käyttää kieltään hitaasti, sitten nopeasti, sitten taas hitaasti, kunnes Mari vapisi ja itki samaan aikaan. Hän muisti, miten Luca piti kiinni hiuksista, miten hänen sormensa löysivät sen täydellisen kohdan sisällä.
Luca tuli hänen päälle, työntyi sisään yhdellä hitaalla työnnöllä, joka tuntui paluulta kotiin. Mari kietoi jalkansa hänen vyötärölleen, kynnet selkään, ja antoi kaiken menneen tulla ulos. He liikkuivat yhdessä kuin eivät olisi koskaan olleet erossa – hitaasti, sitten rajusti, sitten taas hitaasti, kunnes Mari tunsi toisen orgasmin nousevan.
Luca vetäytyi ulos juuri ennen kuin laukesi, valui Marin rinnoille, vatsalle, morsiuspuvun kankaalle.
He makasivat siinä pitkään, hengitys raskaina, morsiuspuku ryppyisenä ympärillä.
“Huomenna lähden”, Luca sanoi hiljaa. “En tule enää koskaan häiritsemään.”
Mari nyökkäsi. Hän tiesi, että nämä oli hyvästit. Tämä oli se viimeinen kerta, jonka hän antaisi itselleen luvan muistaa.
Aamulla hän heräsi Ollin vierestä. Morsiuspuku oli siivottu, kukaan ei tiennyt mitään. Hän katsoi peiliin, kosketti huuliaan, ja hymyili pienesti.
Hän oli naimisissa. Hän oli onnellinen. Ja jossain syvällä sisällä paloi yhä se tuli, joka oli syttynyt Santorinin parvekkeella viisi vuotta sitten.
Luca lensi takaisin Lontooseen. Mari jäi Suomeen, vaimoksi, ehkä joskus äidiksi.