Aleksi oli 21-vuotias opiskelija Helsingin yliopiston humanistisella tiedekunnalla, jossa hän opiskeli kirjallisuutta ja filosofiaa. Hän oli muuttanut pääkaupunkiin pienestä pohjoisen kylästä, jossa elämä oli hiljaista ja ennakoitavaa. Yliopisto oli hänelle uusi maailma – täynnä luentosaleja, kahvilakeskusteluja ja yöllisiä lukuhetkiä asuntolassa. Aleksi oli pitkä ja hoikka, vaaleahiuksinen nuori mies, jonka silmissä oli utelias pilke, mutta joka tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Hän ei ollut seurallinen tyyppi; hän vietti aikansa kirjojen parissa, unelmoiden kirjoittavansa joskus oman romaanin.
Viime kuukausina hän oli tuntenut itsensä yhä enemmän irrallisena, ehkä siksi, että hänen ex-tyttöystävänsä oli jättänyt hänet kesällä sanoen, että hän oli liian ”unelmoiva” tosielämään. Syksyn luentokausi alkoi, ja yksi kursseista oli ”Moderni eurooppalainen kirjallisuus”, jota opetti tohtori Helena Virtanen. Helena oli 52-vuotias, arvostettu tutkija, joka oli julkaissut useita kirjoja modernismista ja sukupuolen esittämisestä kirjallisuudessa. Hän oli pitkä ja tyylikäs nainen, vaaleat hiukset laskeutuivat olkapäille, ja hänen silmänsä olivat terävät, täynnä älyä ja kokemusta. Hän pukeutui aina huolellisesti: tummat jakkupuvut, jotka korostivat hänen hoikkaa vartaloaan, ja kaulakorut, jotka kimmelsivät luentosalin valossa. Helena oli tunnettu intohimoisista luennoistaan; hän ei vain opettanut, vaan eli tekstit läpi, siteeraten Proustia tai Woolfia kuin ne olisivat hänen omia sanojaan.
Ensimmäinen luento oli unohtumaton. Helena astui saliin varmoin askelin, hymyili opiskelijoille ja alkoi puhua Kafkan ”Muodonmuutoksesta”. ”Muutos ei ole aina näkyvä”, hän sanoi, katse kiertäen salia. ”Se voi tapahtua sisältäpäin, hiljaa, kunnes heräät eräänä aamuna ja olet joku muu.” Aleksi istui takarivissä, mutta tunsi katseen osuvan itseensä. Helenan ääni oli lämmin mutta autoritaarinen, ja hän liikkui salissa kuin näyttämöllä. Aleksi ei voinut olla huomaamatta hänen kauneuttaan – ei nuoruuden kauneutta, vaan jotain kypsää, itsevarmaa, joka veti puoleensa. Hän kirjoitti muistiinpanoja vimmaisesti, mutta mielessä pyöri jotain muuta: miten Helena katsoi opiskelijoita, kuin arvioiden heidän sielujaan.
Kurssi eteni viikko viikolta. Aleksi osallistui keskusteluihin aktiivisesti, ja Helena huomasi sen. Kerran luennon jälkeen hän jäi juttelemaan Helenan kanssa. ”Sinun näkemyksesi Woolfin stream-of-consciousness-tekniikasta oli kiinnostava”, Helena sanoi hymyillen. ”Oletko lukenut ’Mrs Dallowayta’ alkukielellä?” Aleksi nyökkäsi, ja he puhuivat puoli tuntia kirjallisista teemoista. Helena oli kärsivällinen, kuunteli tarkasti, ja Aleksi tunsi itsensä nähdyksi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän huomasi Helenan kädet – pitkät sormet, jotka elehtivät puhuessaan – ja hänen hymynsä, joka sai hänen vatsansa muljahtamaan.”
Seuraavat viikot muuttuivat oudoksi tanssiksi. Pienet hetket luennon jälkeen venyivät pidemmiksi. Helena alkoi jättää Aleksille tarkoituksella hitusen enemmän aikaa – kysyi hänen mielipidettään jostain esseestä, lainasi hänelle kirjan omasta hyllystään, kosketti kerran aivan kevyesti hänen käsivarttaan korostaessaan jotain pointtia. Kosketus oli kuin sähköisku, vaikka se kesti alle sekunnin.
Aleksi tiesi olevansa vaarallisella tiellä. Silti hän ei kyennyt lopettamaan.
Eräänä torstaina, kun luentosali oli jo tyhjentynyt ja ulkona satoi räntää, Helena sanoi matalalla äänellä:
”Tulisitko huomenna illalla toimistooni? Haluaisin keskustella tarkemmin siitä essee-ideastasi. Ja voisit tuoda takaisin sen kirjan, jonka lainasin sinulle viime viikolla.”
Aleksi nielaisi. ”Totta kai. Mihin aikaan?”
”Kello seitsemän sopii. Ovi on auki, koputa vain kevyesti.”
Seuraavana iltana hän seisoi Helenan huoneen oven edessä humanistisen tiedekunnan kolmannessa kerroksessa. Sydän hakkasi niin kovaa, että hän oli varma, että se kuului käytävälle asti.
Helena avasi oven itse. Hän oli vaihtanut jakkupuvun mustaan neulepaitaan, jonka kaula-aukko oli hämmästyttävän avara, ja tummanharmaaseen kynähameeseen. Hiukset olivat auki, hieman sekaisin kuin hän olisi juuri vetänyt kätensä niiden läpi.
”Tule sisään, Aleksi.”
Huone tuoksui vanhoilta kirjoilta, kahvilta ja joltain hienovaraiselta, kalliilta tuoksuvalta parfyymiltä. Pöydällä oli avattu punaviinipullo ja kaksi lasia.
”Juotko lasin kanssani?” Helena kysyi, ääni pehmeämpänä kuin luennolla koskaan. ”Lupaan, että se ei vaikuta arvosanaasi.” hän sanoi ja naurahti perään
Aleksi nyökkäsi, vaikka kurkku oli kuiva kuin paperi.
He istuivat vierekkäin pienelle nahkasohvalle – lähempänä kuin olisi pitänyt. Keskustelu alkoi kirjallisuudesta, mutta siirtyi nopeasti henkilökohtaisemmaksi. Helena kertoi avioerostaan neljä vuotta sitten, siitä miten hän oli unohtanut itsensä vuosikausiksi akateemiseen uraan. Aleksi kertoi exästään, siitä miten hän tunsi itsensä aina riittämättömäksi.
Sitten hiljaisuus. Pitkä, painava hiljaisuus.
Helena käänsi katseensa häneen. Silmät olivat tummemmat kuin yleensä.
”Tiedätkö, miksi kutsuin sinut tänne?” hän kysyi hiljaa.
Aleksi pudisti päätään, vaikka tiesi.
Koska hän halusi nähdä, miltä sinusta tuntuu paljaana.
Helena laski kätensä hänen reidelleen. Ei hitaasti, ei ujosti. Suoraan, päättäväisesti.
”Sano jos haluat lähteä”, hän sanoi. ”Sano heti, niin tämä jää tähän.”
Aleksi ei sanonut mitään.
Sen sijaan hän kumartui ja suuteli Helenaa.
Suudelma oli nälkäinen alusta asti. Ei mitään teini-ikäisten empivää hipelöintiä. Helena vastasi yhtä kovaa, pureksi hänen alahuultaan, työnsi kielensä syvälle hänen suuhunsa. Hänen kätensä nousivat Aleksin paidan alle, kynnet raapaisivat kevyesti hänen selkäänsä.
Helena nousi seisomaan, veti paidan päänsä yli yhdellä liikkeellä. Rintaliivit olivat mustat, pitsiset, rintojen yläosa pursui niistä hieman. Hän avasi takaa hakasen ja heitti ne lattialle.
”Tule tänne”, hän käski.
Aleksi nousi, polvet vapisten. Helena avasi hänen vyönsä, veti farkut ja bokserit alas yhdellä nykäisyllä. Hänen kullinsa ponnahti esiin jo täysin kovana.
Helena polvistui eteen ja otti sen suuhunsa ilman mitään esileikkiä. Hän imi kovaa, melkein aggressiivisesti, katsoi samalla suoraan Aleksin silmiin. Toinen käsi puristi hänen kiveksiään, toinen hieroi omaa klitoristaan hameen alta.
Aleksi tunsi itsensä räjähtävän muutamassa minuutissa. Hän yritti varoittaa, mutta Helena vain mutisi jotain epämääräistä ja jatkoi – kunnes hän purkautui tämän suuhun. Helena nielaisi kaiken, nousi ylös ja suuteli häntä uudestaan, antaen maistaa itsensä.
”Sitten nyt se varsinainen osa”, hän sanoi käheällä äänellä ja työnsi Aleksin sohvalle selälleen.
Hän nosti hameensa vyötärölle – ei alushousuja. Hän oli jo märkä, kiiltävä. Hän asettui hänen päälleen ratsaille, ohjasi hänen kalunsa sisäänsä yhdellä hitaalla, syvällä liikkeellä.
”Voiko olla, että olet vieläkin kovempi kuin äsken?” hän naurahti ja alkoi ratsastaa.
Liikkeet olivat voimakkaita, melkein väkivaltaisia. Helena naulitsi kätensä Aleksin rintaa vasten, kynnet jättivät punaisia jälkiä. Hän voihki äänekkäästi, häpeilemättä, käski Aleksia puristamaan hänen nännejään kovempaa.
Kun hän tuli, hän puri hampaitaan yhteen ja tärisi koko vartalollaan, puristi sisälihaksillaan niin kovaa että Aleksi luuli saavansa toisen orgasmin pelkästään siitä.
Mutta Helena ei lopettanut. Hän kääntyi ympäri, selin Aleksia vasten, ja alkoi ratsastamaan. Näköala oli päätä huimaava: hänen pyöreä perseensä, selän kaari, hiukset heiluen.
Aleksi tarttui hänen lanteisiinsa ja työnsi itseään ylöspäin yhtä kovaa kuin Helena liikkui alaspäin. Huone täyttyi lihasten läiskähdyksestä, voihkinnasta ja märästä, likaisesta äänestä.
Viimein Aleksi ei enää kestänyt. Hän työntyi syvälle sisään ja purkautui toisen kerran, tällä kertaa Helenan sisään, pitkään ja voimakkaasti tärisevänä.
He lysähtivät sohvalle hengästyneinä, hikisinä ja sekaisin.
Pitkä hiljaisuus.
Sitten Helena sanoi matalalla, hieman väsyneellä äänellä:
”Tämä ei muutu miksikään kurssin suhteen. Saat ne samat arvosanat kuin muutkin. Mutta… jos haluat, voit tulla uudestaan.”
Aleksi katsoi kattoon, sydän yhä pamppaillen.
”Minä tulen”, hän sanoi.
Helena hymyili, pieni salaperäinen hymy.
”Hyvä. Silloin meillä on vielä paljon opittavaa.”