Se alkoi tammikuun alussa, kun lumi oli paksua ja pakkanen puri poskia jo aamukuudelta. Iiris oli 19, vasta lukion käynyt, päättänyt että vuoden aukko ennen yliopistoa täytettäisiin armeijalla. Ei siksi että olisi halunnut sotilaaksi, vaan koska halusi tietää, miltä tuntuu olla poissa kotoa, olla osa jotain isompaa, olla hiljaa kun käsketään ja huutaa kun saa luvan. Hän oli 165 cm pitkä, vaaleat hiukset aina ponnarilla, kasvot vielä lapselliset mutta katse terävä. Hänet oli sijoitettu Panssariprikaatiin, pioneeri-komppaniaan, ja ensimmäinen viikko oli ollut yhtä helvettiä: herätys 05.30, lumessa konttaamista, varusteiden kantamista, huutamista, itkua iltaisin punkassa.
Alikersantti Lauri Korhonen oli hänen joukkueenjohtajansa, vasta 22v, juuri aliupseerikoulun käynyt, mutta jo kasarmilla legendan maineessa. Hän oli pitkä, 188 cm, tumma, ääni matala mutta kantava. Silmät olivat harmaat ja aina vähän nauravat, vaikka suu oli vakava. Hän oli se, joka juoksutti alokkaita aamuisin, se joka huusi ”liike!” kun joku hidasteli, mutta myös se joka illalla tarkisti, että kaikilla oli kuivat sukat ja että kukaan ei jäänyt yksin itkien punkan alle. Tytöt kuiskivat hänestä, pojat kadehtivat hänen lihaksiaan ja sitä, miten hän näytti aina tietävän mitä tehdä.
Iiris huomasi Laurin heti ensimmäisenä päivänä. Hän seisoi rivissä ja Lauri käveli edestakaisin, katsoi jokaista silmiin. Kun hän tuli Iiriksen kohdalle, katse viipyi sekunnin pidempään. Ei hymyä, ei mitään, mutta jotain. Iiris tunsi vatsan kiristävän. Sen jälkeen hän näki Laurin joka päivä: aamutarkastuksessa, ruokajonossa, lumessa, varastossa, kaikkialla.
Ensimmäiset viikot olivat selviytymistä. Iiris oppi kantamaan 20 kilon reppua, oppi puremaan hammasta kun varpaat paleltuivat, oppi nukkumaan viidessä minuutissa kun valot sammuivat. Hän oppi myös, että Lauri huomasi hänet. Kun Iiris kompastui lumessa, Lauri tuli paikalle, auttoi ylös, piti kiinni olkapäästä, vähän ehkä liian pitkään. Kun Iiris kantoi laatikoita varastossa, Lauri tuli viereen, otti toisen pään, katsoi silmiin ja sanoi ”hyvä rytmi”. Kun Iiris oli saunavuorossa, Lauri oli ovella, tarkisti kellon, katsoi sisään ja sanoi ”viisi minuuttia vielä”. Iiris tunsi jokaisen katseen ihollaan.
Maaliskuu tuli, lumi alkoi sulaa, päivät pitenivät. Komppania oli saanut luvan yöpyä kasarmilla viikonloppuna, koska oli tulossa iso harjoitus. Lauantaina oli saunavuoro myöhään, kello 22 jälkeen. Useimmat olivat jo menneet nukkumaan, mutta Iiris oli jäänyt peseytymään viimeisten joukossa. Hän oli väsynyt, lihakset kipeät, mutta halusi olla hetken yksin. Pesuhuone oli tyhjä, höyry nousi lauteilta ja suihkut tiputtivat vettä lattialle.
Iiris riisui harmaat collegehousut ja t-paidan, astui suihkuun, antoi kuuman veden valua selkään. Hän sulki silmänsä, antoi veden huuhtoa viikon mudan ja hien pois. Hän ei kuullut ovea, ei kuullut askeleita. Hän vain tunsi, kun joku seisoi takana.
Hän kääntyi. Lauri seisoi siinä, alasti, pyyhe olan yli. Hän katsoi Iiristä, ei sanonut mitään. Iiris tunsi sykkeen nousevan kurkkuun. Hän ei peittänyt itseään. Lauri astui askeleen lähemmäs, laski pyyhkeen penkille. Hän oli lihaksikas, rinta karvainen, vatsa tiukka, ja alhaalla… Iiris nielaisi. Lauri katsoi häntä silmiin, sitten alas, hitaasti. Hän astui suihkun alle, samaan veteen.
He eivät puhuneet. Lauri otti saippuaa, alkoi pestä Iiristä, hitaasti, hartioista, selästä, rinnoista. Iiris huokaisi ja nojasi seinään. Lauri kumartui, suuteli kaulaa ja sitten suulle. Suudelma oli kova, nälkäinen, kuin olisi odotettu kuukausia. Iiris vastasi, kädet Laurin niskassa, vedessä liukkaat vartalot vastakkain.
Lauri kumartui, suuteli rinnoille, imi nännejä ja sitten alemmas. Iiris levitti polviaan, kädet Laurin hiuksissa. Kieli liukui hitaasti, löysi klitoriksen, pyöri ja imi. Iiris voihki, ääni kaikui laattoihin. Hän tuli nopeasti, rajusti, jalat täristäen.
Lauri nousi, käänsi Iiriksen seinää vasten. Hän työntyi sisään takaa, hitaasti, sentti sentiltä. Iiris tunsi venytyksen, täyteläisyyden ja lämmön. Lauri piti kiinni lanteista, liikkui sisään, ulos, sisään. Vesi valui selkää pitkin, höyry täytti tilan. Iiris nojasi seinään ja huusi hiljaa. Lauri kiihdytti, käsi klitoriksella ja toinen hiuksissa. Toinen orgasmi tuli voimakkaammin.
Lauri vetäytyi ulos, käänsi Iiriksen ympäri ja nosti syliinsä. Hän istui lauteelle, Iiris päälle. Hän ohjasi sisään, hitaasti. Iiris liikkui, ylös alas, rinnat pomppien. Lauri piti kiinni rinnoista, puristi ja suuteli. He liikkuivat yhdessä, rytmissä, kuin olisivat tehneet tätä aina. Lauri huokaisi ja laukesi syvälle Iiriksen pilluun.
He jäivät siihen ja hengittivät yhdessä, vesi valui edelleen. Lauri suuteli Iiriksen otsaa, poskea ja huulia. He peseytyivät hiljaa, kuivasivat toisensa. Lauri laittoi pyyhkeen Iiriksen olkapäille ja suuteli vielä kerran. Sitten hän lähti. Iiris jäi hetkeksi yksin, hän istui lauteelle ja katsoi höyryä.
Hän ei tiennyt, mitä tämä oli. Hän ei tiennyt, tapahtuisiko tämä uudelleen. Hän tiesi vain, että oli elänyt koko elämänsä tähän hetkeen asti, ja nyt oli jotain uutta. Jotain kiellettyä, jotain täydellistä.
Seuraavana aamuna Lauri huusi aamutarkastuksessa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Iiris seisoi rivissä, katsoi eteenpäin, mutta tunsi Laurin katseen ihollaan. Ja kun hän illalla meni punkkaan, hän hymyili itsekseen. Armeija oli vasta alkanut.