Kesäkuun viimeinen perjantai oli lämmin, sellainen ilta kun ilma tuntuu samettiselta ja aurinko laskee hitaasti, värjäten taivaan vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi. Juhlat olivat Joonaksen ja Sannin pihapiirissä Espoossa – isot perinteiset kesäkemut, joihin kutsutaan aina sekä vanhoja kavereita että ”kaverin kavereita”. Musiikki pauhasi pihakeittiön kaiuttimista, grilli savusi ja terassilla oli jo kolmas kierros drinkkejä menossa.
Minä tulin paikalle vähän myöhässä. Olin luvannut Joonakselle tuoda lisää kylmää olutta. Pihalla oli jo reilu viitisenkymmentä ihmistä: naurua, lasien kilinää, joku tanssi paljain jaloin nurmikolla. Nostin olutlaatikot terassille ja lähdin etsimään tuttuja kasvoja.
Hän seisoi grillin vieressä, punaisessa kesämekossa, joka oli juuri sopivan ohut ja juuri sopivan lyhyt. Tummanruskeat hiukset oli nostettu löysälle nutturalle, muutama suortuva valahtanut niskaan. Hän piti lasissa jotain vaaleanpunaista ja jäistä, ja nauroi juuri sille tyypille, joka aina kertoo samat tarinat joka juhliin. En tuntenut häntä. En ollut nähnyt häntä koskaan ennen.
Menin hakemaan itselleni olutta jääaltaasta. Kun nostin katseeni, hän katsoi suoraan minuun. Ei hymyillyt heti, vaan vain katsoi – rauhallisella ja uteliaalla katseella. Sitten hän käänsi päätään ja jatkoi keskustelua.
Se tuntui oudolta sähköiskulta. Sellaiselta, jota ei yleensä tunne täysin tuntemattoman ihmisen kanssa.
Seuraavan tunnin aikana polkumme risteilivät pari kertaa. Hän haki drinkkiä samaan aikaan kun minä hain uutta olutta. Sanoimme molemmat ”hei” ja hymyilimme. Sitten hän kysyi, olenko minä se kaveri, joka toi ne oluet. Vastasin myöntävästi. Hän sanoi nimekseen Noora. Sanoin omani. Se oli siinä.
Myöhemmin illalla bändi soitti jotain vanhaa poppia, ja porukka alkoi tanssia terassilla. Minä olin jäänyt reunalle katsomaan. Noora tanssi keskellä, ei mitenkään show’ta pitäen, mutta liikkeet olivat rentoja ja itsevarmoja. Mekon helma nousi vähän joka kerta kun hän pyörähti. Huomasin katsovani liikaa.
Sitten hän katsoi taas minuun. Tällä kertaa hymyili. Hän käveli suoraan luokseni, otti lasini kädestäni, siemaisi siitä pienen kulauksen ja sanoi:
”Tää maistuu paremmalta sun lasista.”
En ehtinyt sanoa mitään järkevää. Hän vain nyökkäsi pihan perälle päin, missä oli vanha vierasmaja – sellainen pieni puinen rakennus, jota käytettiin joskus varastona ja joskus vierashuoneena.
”Tule, mennään.”
Sanoin itselleni, että lähden perässä vain nähdäkseni mitä tapahtuu. Sydän hakkasi jo korvissa.
Vierasmajaan johti kapea polku pensaiden välistä. Sisällä haisi vanha puu, kesä ja vähän kosteus. Ainoa valo tuli pienestä ikkunasta, josta siivilöityi pihan valot ja kuun kajastus. Ovi jäi raolleen.
Noora kääntyi minuun päin heti kun ovi sulkeutui. Hän ei sanonut mitään. Astui lähemmäs, otti käteni ja ohjasi sen suoraan reidelleen, mekon alle. Iho oli lämmin ja sileä. Sormeni osuivat pitsireunaan.
Suutelimme saman tien. Ei mitään hidasta esileikkiä, ei ujostelua. Hänen suunsa maistui gin tonicilta ja mansikoilta. Kädet nousivat mekon alle, tunsin miten hän oli jo märkä. Hän avasi vyöni yhdellä kädellä, toisella puristi niskastani. Hän polvistui nopeasti, otti minut suuhunsa muutamaksi sekunniksi – juuri sen verran, että sain kunnolla kierroksia – ja nousi sitten ylös.
”Nosta minut”, hän sanoi.
Nostin. Hänen jalkansa kietoutuivat vyötärölleni, selkä seinää vasten. Mekko nousi vyötärölle. Siirsin pikkuhousut sivuun, hän ohjasi minut sisään. Liukas, kuuma, tiukka. Hän huokaisi suoraan korvaani kun työnsin itseni kokonaan sisään.
Liikuimme nopeasti. Ei mitään romanttista rytmiä, vaan puhdasta halua. Hänen kyntensä kaivautuivat olkapäihini, hengitys muuttui lyhyeksi ja teräväksi. Pidin häntä tiukasti, työnnyin syvälle, kovaa. Seinän puu narahteli rytmissä. Ulkona soi musiikki, nauru, lasien kilinä – kukaan ei kuullut meitä.
”Tule mun sisään”, hän kuiskasi. ”Nopeesti.”
Se riitti. Tunsin miten puristus kiristyi ympärilläni, hän tärisi, puri huultaan ettei huutaisi. Se vei minutkin reunan yli. Purskahdin hänen sisäänsä voimakkaasti, pidin häntä tiukasti kiinni kun molemmat yritimme pysyä hiljaa.
Hetken ajan olimme vain siinä: hengitys raskasta, hikeä otsalla, hänen jalkansa yhä vyötärölläni. Sitten hän laski jalkansa alas, korjasi pikkuhousut paikoilleen, veti mekon helman alas. Katsoi minua silmiin, hymyili vinosti.
”Kiitos.”
Sanoin jotain typerää kuten ”ei kestä”. Hän nauroi hiljaa, suuteli minua nopeasti huulille ja avasi oven.
”Mennään takaisin ennen kuin joku huomaa.”
Menimme ulos erikseen. Hän ensin, minä pari minuuttia myöhemmin. Kun astuin terassille, hän oli jo keskellä tanssivia ihmisiä, lasi kädessä, nauraen jollekin tyttöjen jutulle kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Itse otin uuden oluen, menin juttelemaan Joonaksen kanssa autoista ja kalastuksesta. Sydän hakkasi yhä, mutta ulospäin kaikki näytti normaalilta. Noora vilkaisi minua kerran illan mittaan – vain nopeasti, silmäkontaktin verran. Ei hymyä, ei mitään ylimääräistä. Vain pieni salaisuus, joka paloi meidän välillämme.
Myöhemmin yöllä, kun juhlat alkoivat hiipua ja ihmiset alkoivat lähteä, hän tuli sanomaan hei. Annoin poskisuudelman, samalla tavalla kuin olisi antanut kenelle tahansa tutulle.
”Kiva tutustua”, hän sanoi.
”Sama täällä.”
Sitten hän lähti. Punainen mekko hävisi pihan pimeään nurkkaan, taksivalot vilkkuivat tien päässä.
Seuraavana aamuna heräsin krapulassa Joonaksen sohvalta. Mietin hetken oliko se oikeasti tapahtunut. Sitten huomasin puhelimessani viestin tuntemattomalta numerolta, lähetetty klo 03:47.
”Kesäyöt on lyhyitä. Ehkä nähdään joskus uudestaan.”
En vastannut. En vieläkään tiedä oliko se fiksua vai typerää.