Olen Laura, 28-vuotias myyntikoordinaattori pienessä helsinkiläisessä markkinointifirmassa. Toimistomme sijaitsee keskustassa, lasiseinäisessä rakennuksessa, jossa kaikki tuntuu avoimelta mutta samalla ahdistavan steriililtä. Tänä aamuna heräsin tavalliseen tapaan, kahvi keittimessä, nopea suihku ja mekko päälle – musta, polvipituinen, ammattimainen mutta hieman tiukka lantion kohdalta. En tiennyt vielä, että päivästä tulisi erilainen, että jokin syvällä sisälläni heräisi ja kasvaisi hallitsemattomaksi.
Saavuin toimistolle hieman ennen yhdeksää. Kahvikone hurisi tutusti, ja kollegani, Anna, hymyili vastaanotossa. ”Hyvää huomenta, Laura. Tänään on se myyntipalaveri uuden asiakkaan kanssa klo 10. Valmistaudu, hän on kuulemma kova neuvottelija.” Nyökkäsin ja siirryin työpisteelleni, avasin läppärin ja selasin sähköposteja. Sydämeni löi tavallista rytmiä, mutta jokin pieni kutina alkoi jo silloin – ehkä eilisillan unet, ehkä vain kevään lämpö, joka hiipi sisään ikkunasta.
Kello kymmeneltä astuin neuvotteluhuoneeseen. Siellä odotti hän: mies, ehkä kolmekymppinen, tummahiuksinen, leveähartinen, puku istui täydellisesti. Hänen nimensä oli Markus, ja hän edusti suurta teknologiafirmaa, joka halusi meiltä markkinointikampanjan. Kättelimme, ja hänen kätensä oli lämmin, vahva, sormet pitkät ja varmat. ”Hyvää päivää, neiti Virtanen. Olen kuullut paljon teidän firmastanne.” Hänen hymynsä oli viehättävä, silmissä pilke, joka sai vatsani muljahtamaan. Istuuduimme pöydän ääreen, ja kun hän alkoi puhua suunnitelmistaan, en voinut olla huomaamatta hänen ääntään – syvä, rauhallinen, hieman karhea. Jalkani puristui yhteen tuolin alla, tunsin pienen lämmön leviävän reisiini. Mikä minua vaivasi? Yleensä palaverit olivat tylsiä, mutta nyt mieleni harhaili: kuvittelin hänen kätensä koskettavan polveani, hänen hengityksensä kaulallani.
Palaveri kesti tunnin. Keskustelimme strategioista, budjetista, aikatauluista. Markus nojautui eteenpäin, selitti intohimoisesti, ja jokainen ele – käden heilautus, katse suoraan silmiini – lisäsi sitä kutinaa. Kun hän hymyili vitsilleni, tunsin nännieni kovettuvan mekon alla. Se oli hienovaraista, mutta selvä. Kun hän lähti, kättelimme uudelleen, ja hänen sormensa viipyivät hetken liian pitkään. ”Odotan innolla jatkoa, Laura.” Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja minä jäin huoneeseen hengittämään syvään. Mitä helvettiä? Olin kiihottunut, aivan selvästi. Alushousuni tuntuivat kosteilta, ja reiteni puristuivat yhteen vaistomaisesti.
Palasin työpisteelleni, yritin keskittyä sähköposteihin. Mutta Markuksen kuva ei lähtenyt mielestäni. Muistin hänen hymynsä, hänen vahvat kätensä, miten hän oli katsonut minua kuin nähden syvemmälle. Kello 11 mennessä tunsin lämpöä leviävän vatsastani alaspäin. Ristitin jalkani, puristin niitä yhteen, ja pieni värähdys kulki lävitseni. Se oli huomaamatonta, mutta se vain pahensi asiaa. Kollega kysyi jotain raportista, mutta vastasin hajamielisesti, ajatukset palaamassa siihen kättelyyn. Kuvittelin hänen sormensa liukuvan mekkoni alle, koskettavan reisiäni, etenevän ylemmäs.
Lounasaika tuli. Söin salaatin kahvihuoneessa, mutta ruokahaluni oli kadonnut. Sen sijaan tunsin pulssin sykkeen alapäässäni. Istuin jalat ristissä, ja jokainen liike muistutti minua siitä. Mieleni täyttyi kuvista: Markus nojaamassa minua vasten, hänen huulensa kaulallani, kätensä puristamassa lanteitani. Se oli hullua – hän oli vain asiakas, enkä edes tuntenut häntä. Mutta se tunne kasvoi, hitaasti mutta varmasti. Iltapäivään mennessä se oli jo jatkuvaa, kuin pieni tuli, joka lepattaa mutta ei sammu.
Kello 14:30. Toimisto oli hiljainen, monet lounaan jälkeisessä flowssa. Minä en voinut keskittyä. Sähköpostit hämärtyivät näytöllä, ja jalkani hieroivat toisiaan tuolin alla. Tunsin kosteuden alushousuissani, nännini hankasivat rintaliivejä vasten. Se oli sietämätöntä. Nousin ylös, otin vesilasin tekosyynä ja suuntasin kohti vessaa. Toimiston vessa oli pieni, yksittäinen huone lukolla, peili seinällä ja lavuaari. Suljin oven perässäni, lukitsin sen ja nojauduin oveen hengittäen syvään.
En voinut enää vastustaa. Käteni liukui mekon helman alle, kosketin reisiäni, jotka olivat lämpimät ja herkät. Sydämeni hakkasi, kun sormeni eteni ylemmäs, koskettaen alushousujeni reunaa. Olin märkä, aivan läpimärkä. Liu’utin sormeni sisään, tunsin klitorikseni turvonneena, herkänä jokaiselle kosketukselle. Aloitin hitaasti, pyörivin liikkein, kuvitellen Markuksen sormet omieni tilalla. Hänen äänensä korvissani: ”Laura, olet kaunis.” Lisäsin vauhtia, painoin kovempaa, ja voihkaisin hiljaa. Toisella kädellä puristin rintaani, tunsin nännini kovana kankaan läpi.
Kiihko kasvoi, aaltoina, jotka vyöryivät ylitseni. Kuvittelin hänen edessään, polvillani, hänen housunsa auki, ottamassa hänet suuhuni. Sitten hän nostaisi minut pöydälle, työntäisi sisääni, täyttäisi minut. Sormeni liikkuivat nopeammin, liukuen kosteudessa, ja tunsin huipun lähestyvän. Purin huultani estääkseni äänen, mutta pieni voihkaisu pääsi ulos. Sitten se tuli – voimakas orgasmi, joka ravisteli koko vartaloani. Jalat tärisivät, hengitys katkeili, ja minä nojauduin lavuaariin tukemaan itseäni.
Kun se oli ohi, pesin käteni, korjasin mekon ja katsoin peiliin. Poskeni hehkuivat, mutta näytin muuten normaalilta. Palasin työpisteelleni, istuin alas ja yritin keskittyä. Mutta Markuksen kuva ei lähtenyt mielestäni. Päivä jatkui, mutta minä tiesin, että tämä kiihko ei ollut ohi – se oli vain alkanut.